spek.bonsait.fi

Tulensammutuksen historiaa

Varhaisimmat historialliset maininnat organisoiduista palokunnista ovat jo yli kahden tuhannen vuoden takaa Rooman valtakunnan ajoilta. Myös käsin pumpattava paloruisku keksittiin jo antiikin aikana. Rooman imperiumin hajottua ehti organisoidun palontorjunnan kehitys ja perinne kuitenkin katketa Euroopassa. Jopa Roomalaisten aikana keksityt paloruiskutkin vajosivat unohdukseen muutamiksi vuosisadoiksi, palokunnat vieläkin pitemmiksi ajoiksi.

Tulipalot olivat silti asutuskeskuksien jatkuvana uhkana kaupungistumisen alkuajoilta lähtien. Vaikka suuret kaupunkipalot olivat yleisiä vuosisadasta toiseen toistuvia katastrofeja oli palontorjunnan kehitys silti pitkään hidasta.

Tulipalojen ehkäisyyn tähtääviä mm. tulen käsittelyä koskevia määräyksiä tunnetaan silti jo varhaiselta keskiajalta. Itse tulipaloihin keskiajan Euroopassa suhtauduttiin kuitenkin kohtalonomaisina jumalan rangaistuksina eikä varsinaiseen sammutustyöhön juurikaan varauduttu.

Kaupunkien kasvaessa myös tulenvaara kuitenkin kasvoi ja sitä myötä alkoi uuden ajan alussa nousta myös voimakkaampia pyrkimyksiä tulipalojen torjumiseksi. Merkittävä osansa kehityksessä oli uuden ajan muuttuneessa ajattelutavassa keskiaikaisen myyttisen maailmankuvan alkaessa väistyä nousevan rationalismin myötä.

Esimerkiksi jo roomalaisaikoina käytetty pumpattava käsiruiskukin piti keksiä uudestaan. Tämä tapahtui Augsburgissa Baijerissa 1500-luvun alussa.

Palonkaluston ja ruiskujen kehitys nopeutui 1600-luvulla, mm. yksi suurista edistysaskeleista oli niinkin yksinkertainen asia kuin Alankomaissa keksitty paloletku. Siihen asti pumpuissa oli ollut kiinteä kääntyilevä suihkuputki, jolloin pumppua piti aina siirtää sammutuksen edetessä.

spek.bonsait.fi

Paloruisku kiinteällä suihkuputkella
ennen paloletkujen käyttöönottoa,
Nürnberg 1655

Palonehkäisy ja sammutustoimi oli silti vielä pitkään järjestymätöntä ja tehotonta. Ajoittain toistuvat totaaliset tulipalot leimasivatkin eurooppalaisten asutuskeskuskusten historiaa läpi vuosisatojen.

Vaikka käyttökelpoisia sammutuskaluja olikin jo keksitty, oli sammutustyön järjestymättömyys yleensä tuloksellisen sammutustyön suurin este. Merkittävän muutoksen toi vasta kun ymmärrettiin ryhtyä perustamaan organisoituja ja harjoitettuja sammutusjoukkoja.

Yhtenä palokuntahistoriallisena virstanpylväänä voidaan pitää suurta Lontoon paloa vuonna 1666. Tämän tuhoisan tulipalon jälkeen palontorjuntaan alettiin kiinnittämään yhä laajempaa huomiota. Yhtenä sen seurauksista alkoivat englantilaiset vakuutusyhtiöt myös perustaa omia yksityisiä sammutuskomppanioita. Niitä ei kuitenkaan voida pitää vielä sellaisina, yhteiseksi hyväksi tarkoitettuina organisaatioina jollaisena palokunta nykyaikana ymmärretään. Tasapuolisuuden ja yleisen edun asemesta vakuutuskomppaniat nimittäin keskittyivät pitkään vain vakuutetun omaisuuden suojelemiseen.

Yhteiskunnallisista lähtökohdista syntyneen ja tasapuolisesti kaikille apuaan tarjoavan palokunnan alku sijoittuukin vielä hieman myöhempään aikaan. Historiankirjat mainitsevat yleensä ensimmäiseksi varsinaiseksi "moderniksi" palokunnaksi Pariisiin vuonna 1716 perustetun sotilaallisesti järjestetyn ja sittemmin armeijan osaksi liitetyn palokunnan. Ensimmäisenä kunnallisena palokuntana mainitaan Wieniin v. 1757 perustettu vakinainen palokunta.

spek.bonsait.fi

Vakinaisen kasarmoidun kaupunkipalokunnan
makuusali, saksalainen piirros
vuodelta vuodelta 1888

Vakinaisia palokuntia perustettiin sitten pitkin 1800-lukua suurempiin kaupunkeihin ja niiden kehitys on ollut kiinteässä suhteessa kaupunkien kasvuun. Suurkaupunkien ammattipalokunnat ovat myös olleet keskeisiä koko palontorjunnan ja pelastustyön teknisen ja taktisen kehityksen vetureita. Kaupungeissa kehitykselle on ollut suurin tarve ja myös parhaat resurssit.

 

Kaikkialla ei ollut kuitenkaan mahdollista eikä edes mielekästä perustaa kalliitta ammattipalokuntia.
Näin yksi merkittävimmistä virstanpylväistä koko sammutustoimen historiassa onkin myös vapaaehtoisen palokuntaliikkeen synty 1730-luvun Amerikassa.
Vpk-aate lähti selkeästi yhteisen hyvän ajatuksesta. Muodostettiin omaehtoisesti ja vapaaehtoiselta pohjalta organisoituja mutta johdettuja sammutusryhmiä, hankittiin palokalustoa ja ennen kaikkea harjoiteltiin sen käyttöä ja sammutustaktiikkaa.

Maailman ensimmäisenä vapaapalokuntana mainitaan Philadelphiassa vuonna 1736 perustettu Union Fire Company.
Palokunta-aatteen legendaariseen alkuhistoriaan liitetään myös kuuluisia miehiä. Yksi niistä oli ukkosenjohdattimen keksijänä ja Amerikan yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajana tunnettu Benjamin Franklin, joka oli myös Union Fire Companyn perustajia ja koko palontorjunnan kehittämisen tunnetuimpia puhemiehiä. Myös George Washington oli valtiomiesuransa lisäksi innokas vapaapalokuntalainen ja palontorjuntatekniikan kehittämisen puolestapuhuja.

Palokuntien perustamisen tulokset alkoivat aikaa myöten myös näkyä. Huomattiin että tulipalojen tuhoja pystyttiin todella rajoittamaan ja että esimerkiksi totaaliset kaupunkipalot alkoivat vähentyä. Ja vapaaehtoisuuden myötä palokunnan perustaminen oli mahdollista myös pienempien kaupunkien ja maaseututaajamien turvaksi.

Seuraavan vuosisadan aikana Amerikassa perustettiinkin jo satoja vapaapalokuntia ja 1800-luvun alkupuolella vpk-aate rantautui myös Eurooppaan. Ensimmäinen eurooppalainen vpk perustettiin Saksan Müllhauseniin v. 1827 ja 1800-luvun kuluessa vapaapalokuntia perustettiin useimpiin Euroopan maihin. Monet näistä palokunnista toimivat yhä. Pohjoismaista Tanskassa ja Norjassa vpk-aate ei saanut laajempaa kannatusta kuten Ruotsissa, jossa perustettiin ensimmäinen vpk jo vuonna 1830.

Mm. saksankieliset alueet ovat olleet, ja ovat yhä vpk-liikeen vahvinta aluetta. Toiminta nauttii näissä maissa myös laaja arvostusta. Sen sijaan esimerkiksi Ruotsissa aikanaan laajalle levinnyt vapaaehtoinen palokuntatoiminta päästettiin sammumaan käytännössä lähes kokonaan 1950-60 -luvuilla.

Vapaaehtoisten palokuntien suosio onkin ollut koko historiansa ajan monin tavoin sidoksissa yhteiskunnan poliittisiin ja kulttuurisiin suhdanteisiin. Esimerkiksi Saksassa vpk toiminnan piirin liittyi 1800-luvulla myös voimakastakin täysin palontorjuntaan kuulumatonta nationalistishenkistä poliittista aktivismia. Eikä esimerkiksi 1900-luvun alun täkäläisissä vpk:ssa aina täysin epäpoliittisia oltu, varsinkaan kansallisuusaatteen suhteen. Epäpoliittisuutta on silti pidetty Suomessa yhtenä palokunta-aatteen keskeisenä periaatteena.

spek.bonsait.fi

Usein palokunnantalo ilmensi myös ulkoiselta
olemukseltaan vapaapalokunnan keskeistä
asemaa paikkakuntansa sosiaalisessa
elämässä. Kuvassa Rauman vpk:n talo
noin vuonna 1904.

Sen sijaan palokuntatoiminnan tukemiseksi tehty talkootyö synnytti monenlaista muuta, sinänsä palotorjuntaan kuulumatonta toimintaa lähes kaikkialla missä vpk:ia perustettiin. Suomessakin vapaapalokunnasta muodostui monen kylän kokoava voima. Sitä paitsi tulipaloja oli kuitenkin varsin harvoin, yhteisyyttä ja henkeä pidettiin yllä muilla konstein. Toiminnalle oli ilmeinen sosiaalinen tilaus. Palokuntajuhlien ohjelmantarpeesta syntyi soittokuntia, jopa näytelmäkerhoja ja vpk:n piirissä on perustettu niin urheiluseuroja kuin kirjastojakin. Talkoohengessä syntyneet ja toisinaan varsin näyttävät palokunnantalot juhlasaleineen ovat olleet myös monella paikkakunnalla keskeisiä kokoontumistiloja ja juhlapaikkoja.