Erilaisia organisaatioita
Vaikka vpk-aate levisi aikanaan 1900-luvun alkupuolella laajalle, vaihteli palokuntatoiminnan määrä ja laatu maassa suuresti. Vapaapalokuntia ei syntynyt kaikkialle ja niidenkin aktiivisuus, taidot ja kalusto olivat hyvin vaihtelevan tasoisia. Koska palotoimen järjestelyistä ei ollut koko maata koskevia määräyksiä jäi sen järjestäminen kuntien sisäiseksi asiaksi. Monesta maaseutukunnasta palokunta puuttui kokonaan ja tulipalon sattuessa vedottiin vain yleiseen kaikkia koskevaan sammutusvelvollisuuteen, eräänlaiseen yleisen palokunnan kaltaiseen järjestymättömään pakkopalokuntaan.
Myös joissakin pienemmissä kaupungissa sammutustoimi saattoi olla perin huonosti järjestettyä.
Selkeän muutoksen toi vasta vuonna 1933 annettu itsenäisen Suomen ensimmäinen palolaki. Siinä palotoimi määriteltiin valtion yleisesti johtamaksi ja valvomaksi, mutta kuntien järjestämäksi toiminnaksi. Kunnat velvoitettiin järjestämään palotoimensa johon sisältyi mm. palolautakunnan perustaminen, joko pää - tai sivutoimisen palopäällikön palkkaaminen, palotarkastus ja ehkäisytoiminta sekä sammutustoimi.
Kuva: Helsingin palomuseon arkisto.
Palolaki myös määritteli minkä mittakaavan järjestelyihin kunnissa oli asukasmääristä riippuen ryhdyttävä. laissa esimerkiksi määrättiin että alle 8000 tuhannen asukkaan kunnissa piti olla joko palkattu toimeensa harjoitettu puolivakinainen palokunta tai vastaavantasoinen vpk. Kaupungeissa joissa oli yli 8000 asukasta tuli olla palkattu, ammattikoulutuksen saanut paloasemille sijoitettu vakinainen palokunta sekä varana puolivakinainen palokunta tai vpk. Laki johtikin monen palokunnan perustamiseen. Nykyään palokuntien hälytysvalmiudet määrittyvät samantyyppisin perustein, riippuen asukasmääristä ja asukastiheydestä sekä alueen riskikohteista.